Heikentynyt tulevaisuususko ei kerro nuorista vaan järjestelmästä

Teksti on osa blogisarjaa, jossa Nuvan asiantuntijat ja liittohallitus kirjoittavat tulevaisuususkon, yhteisöllisyyden ja demokratian kysymyksistä.

On houkuttelevaa tulkita nuorten heikentynyttä tulevaisuususkoa psykologisena ilmiönä: ahdistuksena, pessimisminä tai resilienssivajeena. Oireita ei kuitenkaan hoideta syyttämällä potilasta, vaan meidän on kohdattava totuus: Nuori, joka ei usko tulevaisuuteensa, ei ole pessimisti. Hän on realisti siinä järjestelmässä, jonka me aikuiset olemme rakentaneet. 

Olemme tottuneet vastaamaan kysymykseen: missä näet itsesi viiden vuoden päästä? Se on tuttu asetelma työhaastatteluista, koulutehtävistä ja aikuisten uteluista. Mitä jos kysymys ei enää tunnukaaan kutsulta haaveilla, vaan taakalta, johon ei osaa vastata? Jos kysymykseen vastaaminen tuntuu tässä maailmanajassa haastavalta aikuiselle, entäpä sitten nuorelle, jonka tulevaisuuden reunaehdot muuttuvat nopeammin, kuin hän ehtii niihin sopeutua?

Monelle nuorelle tulevaisuus näyttäytyy eriarvoisena, valikoivana ja vain harvalle avoimena. Tulevaisuudesta keskusteltaessa tärkein kysymys ei olekaan “onko tulevaisuutta”, vaan “kenelle se on”. Tiedämme, ettei tulevaisuus ole kadonnut, mutta se on kaventunut. Kaventuminen on seurausta poliittisista päätöksistä, rakenteellisista valinnoista ja siitä, kenen ääni kuullaan, kun tehdään valintoja. 

Eriarvoisuus ei ole vain tulotaso

Kun puhumme nuorten eriarvoisuudesta, puhumme helposti rahasta, mutta eriarvoisuus on myös sitä, kenen ääni kuuluu missäkin tilassa ja kenen asiantuntijuus tunnustetaan. 

Tulevaisuus näyttäytyy erilaisena Helsingissä tai Vaalassa, keskiluokkaisessa kodissa tai kodissa, jossa joudutaan miettimään miten ensi kuun vuokra maksetaan.

Siihen vaikuttaa se, millaiseen perheeseen synnyt, minkä kielen opit ensimmäisenä ja millaisen mallin saat siitä, mikä on sinulle mahdollista. Nuorisobarometri 2025 osoittaa, että syrjintää kokeneet nuoret törmäävät siihen yleisimmin sukupuoleen liittyvien odotusten rikkomisen, poliittisten näkemystensä tai kielitaustansa takia. Kyse ei todella ole pelkästään taloudellisesta asemasta, vaan siitä, kenen on turvallista olla olemassa omana itsenään ja kenelle tarjotaan mahdollisuuksia osallistua. 

Yksi sokea piste on se, miten kuuleminen on organisoitu. Nuoria kuullaan “nuorten asioissa” ja vähemmistöjä “vähemmistöjen asioissa” ikään kuin ihminen mahtuisi siististi siiloihin. Tämä on asennevirheen lisäksi rakenteellinen ongelma. Kun viestimme nuorelle hänen äänensä kuuluvan vain tietyissä tiloissa ja tietyistä aiheista, se kaventaa hänen käsitystään omasta toimijuudestaan jo ennen, kuin hän on edes päässyt harjoittelemaan.

Toimiva demokratia vaatii kannattelevan yhteisön  

Kysymys yhteisöllisyydestä, tai pikemminkin sen puutteesta, kietoutuu väistämättä tähän. Tarvitsemme kokemuksen siitä, että joku näkee, kuulee ja kantaa huolet kanssamme. 

Meille on opetettu, että happimaski laitetaan ensin itselle, sitten muille. Mitä tapahtuu, kun sanotaan ettei happimaskeja riitäkään kaikille? Jos joutuu taistelemaan jatkuvasti omista resursseistaan, muiden tarpeet alkavat näyttäytyä uhkana. Pandemiavuodet tekivät yhteisöllisyydestä kurinalaisuuden välineen ja yksilön velvollisuuden. Ei siis ihme, jos sanalla on osalle meistä paha kaiku. Yhteisöllisyys kun ei rakennu pakottamalla, vaan vaatii politiikkaa joka ilmaisee aitoa välittämistä ja huolenpitoa. 

Tulevaisuususko onkin signaali siitä, kokeeko ihminen olevansa osa jotain kannattelevaa, vai jäävänsä yksin epävarmuuden kanssa. 

Tätä vasten on ymmärrettävää, että nuorten miesten arvokonservatismi ja toisaalta ilmastoahdistuksesta kumpuava aktivismi näyttävät ensisilmäyksellä vastakkaisilta ilmiöiltä. Molemmissa on lopulta kyse saman epävarmuuden eri ilmentymistä ja ennen kaikkea hallinnan tunteen kaipuusta. Konservatiivinen kulttuuri tarjoaa joillekin selkeän paikan hierarkiassa ja lupauksen pysyvyydestä. Mielenosoituksessa seisominen tarjoaa toisille tunteen, että voi tehdä jotain konkreettista. Molemmat kertovat ihmisen etsivän paikkaa josta käsin maailma tuntuu hallittavammalta. 

Demokratiakasvatus ei ole vain arvokasvatusta, vaan turvaväline

Kun demokratia näyttää kaoottiselta ja hitaalta, autoritaariset ratkaisut alkavat houkutella. Siksi demokratiakasvatuksen merkitys korostuu. 

Demokratiakasvatus ei ole äänestysohje, arvojen luettelo tai yhteiskuntaopin oppitunti. Se ei ole myöskään aikuisten agenda nuorille valmiiksi pureskeltuna. Sen sijaan se on käyttöohje: miten maailmaan voi vaikuttaa, missä oma ääni kuuluu, mitä sen jälkeen tapahtuu. Ennen kaikkea se on lupaus siitä, ettei kaikki ole yksilön omalla vastuulla.

Pelko ei katoa tiedolla, mutta tieto tekee pelosta siedettävämpää ja auttaa kanavoimaan sen toiminnaksi.

Pelko ja viha aiheuttavat liikettä. Se liike voi olla pakenemista tai kohti puskemista. Meidän tehtävämme on tukea nuoria kanavoimaan maailmantuska, pelko ja viha rakentavaan suuntaan: tarjoamalla riittävästi tietoa ja aitoja tilaisuuksia tuoda ääntään esiin. 

Viesti nuorille ei saa olla se, etteivät he ymmärrä tarpeeksi tai osaa äänestää. Sen pitää kuulua: te pystytte kyllä. Meidän vastuullamme on varmistaa että se on totta. 

Kuuleminen ei ole nuorten rajatonta päätösvaltaa, vaan aikuisten vastuunkantoa

On tunnustettava ääneen jännite, jota ei voi ohittaa.

Jos aikuiset sanoittavat kaiken: määrittelevät ongelmat, nimeävät ratkaisut ja kirjoittavat nuorten puolesta, toimijuus katoaa. Nuorista tulee kohde. Jos nuoret sanoittavat kaiken itse, siirtyy vastuu sinne, missä sen ei pitäisi olla. Emme voi vaatia 16-vuotiasta keksimään ratkaisua ilmastokriisiin, koulutusjärjestelmän puutteisiin tai yksinäisyysepidemiaan. 

Ratkaisu ei ole metodi. Se on asenne: aikuiset vastaavat rakenteesta, nuoret merkityksestä. 

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, mitä kysytään. Aikuinen ei kysy “mikä on ratkaisusi tähän asiaan?” vaan “missä arjessasi tuntuu, ettei sinulla ole vaikutusvaltaa” tai “milloin sinusta tuntuu ulkopuoliselta?” Ensin kokemus, sitten toive, sitten keinot. Ja kun nuori kertoo, silloin ei riitä, että kuullaan. Täytyy myös toimia niin, että sanojen ja tekojen välinen linja on näkyvä. Nuoret huomaavat ristiriidan nopeammin, kuin aikuiset olettavat ja se syö luottamusta tehokkaammin kuin suora kieltäytyminen.

Toimijuus ei tarkoita rajatonta päätösvaltaa. Se tarkoittaa, että päätetään jostain oikeasta ja nähdään sen vaikutus.

Teoriasta konkretiaan

Tähän mennessä teksti on puhunut rakenteesta ja vastuusta. Muutos vaatii koko systeemin uudistamista, mutta rakennemuutos alkaa pienistä teoista. 

Yksittäisen aikuisen ei tarvitse kantaa vastuuta koko järjestelmästä, mutta jokainen, joka kohtaa työssään nuoria, voi ottaa askeleen kohti aitoa osallisuutta. Usein se askel on helpompi, kuin kuvitellaan.

Aloita kysymällä itseltäsi: mitä minä voin muuttaa siinä, miten kuuntelen nuoria?

Esimerkiksi Nuva ry:n ja Hyvinvointialueyhtiö Hyvilin julkaisema osallisuusohje tarjoaa konkreettisia keinoja juuri tähän. Siinä on metodeja kuntien viranhaltijoille ja päättäjille nuorten aidosti merkitykselliseen osallistamiseen. Osa laajempia rakenteellisia metodeja, osa sellaisia, jotka voi toteuttaa kahdessa minuutissa vaikka heti. 

Rakennamme yhdessä nuorten huomista

Alussa kysyimme: kenelle tulevaisuus on?

Vastaus ei ole itsestäänselvä. Se riippuu siitä, mitä me aikuiset nyt teemme. Millaisia rakenteita rakennamme, kenelle teemme tilaa, kenen ääntä oikeasti kuulemme. Tulevaisuususkon rakentaminen ei ole nuorten projekti. Se on aikuisten yhteiskunnallinen vastuu.

Järjestelmässä on puutteita, mutta järjestelmän voi korjata. Korjausliikkeen ytimessä täytyy olla selkeä punainen lanka: kysymys siitä, kenelle tätä tulevaisuutta rakennetaan?

Lisätietoja