Brysselissä laukaisen epämukavan totuuden suoraan ja kaunistelematta, sillä niin on maan tapa kotimaassani. Ympärilläni vallitsee kiusallinen hiljaisuus, mutta tunnistan katseista syytöksen: Mikä juntti! Suomessa nyrpistän nenääni siemaistuani paikallista olutta, sillä se ei vedä vertoja kotikaupunkini antimille. Kiusallinen hiljaisuus ei ehdi muodostua, ystäväni laukoo: Mikä snobi!
Lapsesta lukioikään kasvoin Pohjois-Savon Leppävirralla, tuossa idyllisessä lintukodossa, jonka olen paikallisen hellällä ironialla viime vuosina nimennyt itäsuomalaisen pikkukuntakulttuurin kehdoksi. Tämä naurattaa usein etenkin tietyn genren kaupunkilaisia, joiden ennakkoluulot maaseudusta se näennäisesti
vahvistaa. He profiloivat tällaiset kunnat yhteiskunnan periferian takapajuiseksi tuppukyliksi, paikoiksi, jossa ”ei tapahdu mitään”. Tietysti puolustan kotikuntaani: paikka on sievä siivu suomalaista yhteiskuntaa. Ymmärrän kuitenkin mistä kaupungin kasvattien ennakkoluulot kumpuavat: eihän poliisiasematon,
liikennevaloton ja kultaakin kalliimpia kaupunkioikeuksia vailla oleva yhdeksän tuhannen asukkaan paikkakunta ehkä ole mikään vaikuttavin esimerkki vahvasta yhteiskuntasopimuksesta.
Kasvu tällaisessa ympäristössä voi jättää marionettinarut varsin löysälle: pitää tehdä vähemmällä, mutta tilaa tekemiselle on enemmän. Tämän ristiriidan hoksaamalla voikin selittää monen pikkupaikkakunnan kulttuurille tyypillisiä piirteitä. Käytetään esimerkkinä ajoneuvokulttuuria. Niiden rassaaminen ja ratissa hurjastelu on maaseudulla sekä vapauden että sen puutteen tulos. Ns. positiivisia vapauksia (esimerkiksi mahdollisuutta käydä lähimmässä kaupassa jalan) on vähemmän kuin kaupungeissa, kun taas negatiivisia vapauksia (esimerkiksi mahdollisuutta olla jäämättä kiinni kaahailusta) riittää.
Autoilu ei koskaan ollut minun juttuni, mutta luonnollisesti ympäristömme määritteli omaakin elämääni. Harrastin muun muassa partiota, joka oli etenkin metsien ja järvien läheisyyden ansiosta todella mieluisa harrastus. Minulla on kuitenkin aina ollut peukalo kämmenen liepeillä, joten suosikkiharrastukseni olivat lukeminen, kirjoittaminen ja puhuminen. Vaikka luin kuinka monta kirjaa ja pidin kuinka monta puhetta, ei ymmärrykseni maailmasta kuitenkaan yltänyt kirkonkylää kauemmas, tai oikeastaan edes kunnantalolle. Olin useimmiten ihan muissa maailmoissa, kotiseutumuseostakin jäi lapsena mieleen vain yläkerran ikkunaan kiinni jäätynyt hämähäkki. ”Tosimaailman” tuntemukseni oli mitätöntä, ylpeyden aiheet olivat sitä luokkaa, että osasin ulkoa jonkun Tolkienin runon. Kyse ei aina ollut mukaansatempaavien resurssien puutteesta, vaan myös kulttuurista ja kotoisuudesta. Ympäristöni oli niin turvallinen ja tuttu etten juuri huomannut sen epäkohtia, saati sitten osannut kyseenalaistaa niitä. Toisinajattelua tai erilaisuutta ei ylipäätään pidetty suotavana: luokkatoveri haukkui maanpetturiksi harkitessani siviilipalvelusta, mentorihahmoni seurakunnassa syytti seksuaalivähemmistöjä maailmanlopun merkeistä, kaverini kaatoi salaa viinaa mehuuni, vaikka olin kertonut haluavani olla absolutisti.
Joskus tuntui siltä, että maailma perustui absoluuttisiin totuuksiin: on yksi jumala, jota palvoa, yksi isänmaa, jonka eteen tulee olla valmis kuolemaan, ja vain yksi henkilö, joka voi vaikuttaa nuoren elämääni: nuori itse. Kaltaiselleni teoriapainotteiselle ihmiselle ajatukset olivat tärkeintä maailmassa, joten tuntui että kamppailin kellon ympäri elämää suurempien ajatusten kanssa todellisuudessa, jossa kyseenalaistamista ei katsottu hyvällä. Jonkinlainen Jaakobin paini oli aina käynnissä.
Ennen kuin ehdin itse tehdä lopullista päätöstä perimmäisten totuuksien hyväksymisestä, pandemia iski. Nuo vuodet olen nimennyt korona-aikakoneeksi, sillä jälkikäteen ne tuntuvat ajallisesti epämääräiseltä verrattuna muihin vastaaviin ajanjaksoihin. Moni on sanonut ongelman olevan siinä, että tuolloin tuli vietettyä niin paljon aikaa yhtäjaksoisesti samassa paikassa, mutta oma ongelmani on oikeastaan
päinvastainen. Toki, en käynyt kotikunnan tai ainakaan maakunnan ulkopuolella yli vuoteen, mutta vuodesta 2021 eteenpäin elämää määrittelikin yhtäkkiä eristyneisyyden sijaan yhteydet. Silloin muutin Brysseliin, ”Euroopan pääkaupunkiin”, vanhempani työn perässä. 15-vuotiaan maailmankuva olisi mullistunut vähemmästäkin.
Koronan tuoma hiljaisuus teki kaupungista lähestyttävämmän, mutta omalla tavallaan karmivan. Turvavälit pelastivat minut lukiotovereilleni normaaleilta mutta minulle kiusallisilta poskipusuilta, mutta toisaalta silloisella rallienglannillani oli myös vaikeampi kommunikoida kangaskerrosten takaa. Aika ei ollut helppoa, mutta se oli todella palkitsevaa. Uudella kotiseudullani aatteiden kirjo oli valtava. Oli huhuja muista jumalista, jopa väitteitä korkeuden kuolemasta. Poliittisella kentälläkin puolueita vaikutti olevan enemmän kuin kukaan yksilönä osasi edes nimetä. Yhtenäisten kansallisvaltioiden ja yhden lineaarisen historian myytti paljastui kansainvälisessä koulussani, jossa kaikilla oli korostetun ainutlaatuinen tausta. Moni
ekspattinuori ei kuitenkaan ollut edes koskaan asunut muualla kuin Belgiassa, he todella olivat kolmannen kulttuurin kasvatteja. Jo heidän olemassaolonsa todisti minulle konkreettisemmin kuin koskaan, että maailma ei ollut niin yksinkertainen kuin mitä minulle oli opetettu.
Koulun sisäiset ihmissuhteeni, ja valinnaiset aineet, kuten filosofia ja sosiologia, opettivat valtavasti, mutta myös itse kaupunki herätti mielessäni täysin uusia kysymyksiä, joita en ollut joutunut koskaan kohtaamaan aiemmin. Esimerkiksi kodittomuutta en ollut koskaan kohdannut päivittäin. Myös vaikkapa kulahtanut infrastruktuuri, joka oli kodittomuutta tutumpi ilmiö, herätti näin suuressa ja olevinaan tärkeässä paikassa hämmennystä. Kokemukseni kehittivät maailmankuvaani. Pikkuhiljaa sulauduin joukkoon, loppujen lopuksi ”ulkopuolisuus” olikin maanosan kansainvälisimmässä kaupungissa voimavara. Sulauduin kaupungin ekspattien rinnakkaisyhteiskuntaan ja jollain tasolla minusta tuli paikallinen. Ei kuitenkaan aivan perin pohjin. Kerran eräs luokkakaveri kysyi, saako saapua luokkaretkemme kohteeseen helikopterilla. En tiedä vieläkään, oliko se vitsi.
Sama ihminen olen riippumatta siitä, brändäänkö itseni sitten kolmannen kulttuurin kasvatiksi, brysseliläiseksi, leppävirtalaiseksi, tai vaikka eurooppalaiseksi. Suomen kotikonnuilla koen toisinaan uusien leimojen vievän minua kauemmas paikallisidentiteetistä lähinnä sen takia, että riippuu tilanteesta, menenkö toiselle paikalliselle ”tämän kylän pojasta”.
Se on sääli, koska tunnen vahvemmin kuin koskaan olevani leppävirtalainen. Pois muuttaminen antoi mahdollisuuden nähdä minussa aiemmin stressiä aiheuttavat kaavat ulkopuolelta ja olla niistä ylpeä. Se
antoi minulle ennenäkemättömät mahdollisuudet ilmaista itseäni ja havainnollistaa juuriani: leppävirtalaisuus saa olla merkittävä osa tarinaani ja täten identiteettiäni, vaikka se ei määrittele minua. Viitekehykseni perusta tulee aina olemaan maalla, vaikka kuinka maailmalla pyörisin.
Monesti olen nöyryyttänyt itseäni pompotellessani kahden kotini välillä ymmärtämättä täysin kumpaakaan, ja juuri tämä nöyryys on auttanut eniten kummankin paikan arvokkaimpien oppien omaksumisessa. Kuten Dunning-Kruger-vaikutus osoittaa, olin varmasti kaikkine epävarmuuksinenikin ennen paikoittain itsevarmempi kuin nyt, mutta en mistään hinnasta palaisi takaisin siihen aikaan, jos
se tarkoittaisi kaiken viime vuosina opitun katoamista. Toisaalta en myöskään koskaan vaihtaisi turvallista ja tasapainoista lapsuuttani Leppävirralla matkalaukkulapsuuteen.
Olen sinut koko tarinani kanssa, ja vaikka se onkin vain omani, uskon muidenkin voivan löytää siitä yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Muutto toisaalle ja identiteettiin sekä arvomaailmaan liittyvät kriisit ovat erittäin yleisiä nuoruuden virstanpylväitä ja usein niiden rooli on ratkaiseva niin vahvaksi yksilöksi kuin myös yhteisön jäseneksi kasvamisessa.
Rohkaisen lukijaa pohtimaan, millaiset valmiudet hänellä on ollut
tähän elämänvaiheeseen mennessä haastaa itseään, kyseenalaistaa ympäristöään, ja muovata omaa elämäntapaansa ja -katsomustaan. Kuinka hyvin on kartoitettu omia tietoja ja taitoja? Entä sokeita pisteitä? Minusta ainakin on paljon parempi tiedostaa tietämättömyytensä kuin olettaa tietävänsä tärkeimmät, kasvoi sitten missä vaan.
Epäkohdistamme huolimatta jokaisella on oikeus olla ylpeä taustastaan ja hahmottaa paikkansa maailmassa, tai pikemminkin muodostaa itselleen sellainen. Itse olen ylpeästi brysseliläinen leppävirtalaisnuori, vaikka se joskus johtaakin hölmöläisyyteen ilman Hölmölää. Kukas sinä olet?
Luukas Pitkänen
Kirjoittaja on Leppävirralla peruskoulun käynyt ja Brysselissä EB-tutkinnon suorittanut
opiskelija, joka tätä nykyä lukee yhteiskuntatieteitä Vrije Universiteit Brusselissa ja
Universiteit Gentissa